Jälleen on yksi viikko täynnä ja seuraava alkaa. Supistuksia on nyt viime päivinä ollut entistä enemmän ja tästä syystä ensi viikolla onkin alakerran tarkastus. En oikein usko, että ovat mitään saaneet aikaiseksi, mutta tosi hyvä, että asia tarkistetaan. Toivon kyllä, että seuraava avautuminen tapahtuisi nopeammin, mutta mikään ennenaikainen syöksysynnytys ei ole toiveissa.
Kolme kuukautta laskettuun, varsin tarkasti, nimittäin päivää vaille. Se ei ole pitkä aika, vaikka hetkittäin niin tuntuukin. Olen alkanut pelätä ajankulua jollain tavalla, se väistämättä tietää sitä, että isot, vaikeat, mutskaavatkin asiat lähipiiristä alkavat tapahtua. Lähipiirin maailmanloppu. Kumpa joitain asioita voisi tehdä toisin ja kelloja kääntää kymmeniäkin vuosia taaksepäin. Nämä asiat ahdistavat aikalailla, vaikka eivät olekaan oman pikku perheemme sisäisiä. Kumpa osaisia nauttia siitä, mitä itsellä on.
Pelosta puhuen työkaverini tänään sanoi, ettei alle 30 raskausviikkoisella vauvalla olisi kuin 50% selviytymisprosentti. Yritin asiaa googlettaa, enkä suoraa vastausta löytänyt, mutta mitä löysin, sotii kyllä tuota väitettä vastaan. Tottakai riskit vammautumisiin ja selviytymiseen on suhteessa viikkoihin, mutta rv 28 eteenpäin luin vain selviytymiskertomuksia (joista monilla oli esimerkiksi cp-vamma). Ei sillä, en edelleenkään usko supistuksien tekevän mitään, mutta silti monenlaisia ajatuksia mielessä liikkuu. Mietin myös sitä, kuinka vaikeaa olisi jakaa itsensä sairaalassa olevan vauvan ja kotona äitiä kaipaavan esikoisen välillä, kun koti ja sairaala eivät edes sijaitse samassa kaupungissa. Toivottavasti tällaista ei tarvitse pohtia vielä kymmeneen viikkoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kuulen sinusta mieluusti, kiitos siis kommentistasi!